Osa 1: "Mykkä"

Osa 1: "Mykkä"

En ollut puhunut kolmeen viikkoon sanaa kenenkään kanssa. Epäilin jopa saisinko sanaa suustani, jos joku kysyisi minulta jotain. Rykäisin varovaisesti, äännähdin kuin pieni eläin. Jotain sentään sain suustani ulos.

Katsoin ikkunasta ulos. Syksy oli tulossa. Vaahteroiden lehdet olivat muuttamassa väriään vihreän eri sävyistä keltaisiksi. Punertavaa niissä ei vielä ollut. Yöt olivat olleet lämpimiä. Avasin ikkunan. Ulkona oli yhtä hiljaista kuin sisällä, vaikka vähän matkan päässä kulki kaupungin pääkatu, joka johti sillan yli ulos kaupungista.

Hiljaisuus ei ahdistanut, mutta se muistutti siitä, että näin ei voinut jatkua. Yritin sanoa jotain. Tuntui hölmöltä edes yrittää mitään, sillä olin yksin ainoassa huoneessa. Ei ollut ketään, jolle olisin sanonut mitään. Otin käteeni ilmaisjakelulehden, joka oli ainoa lehti, joka tuli säännöllisesti. Aloin lukea juttua - en muista enää mitä - ja vähitellen sain ääneni avattua.

Tuntui helpottavalta, vaikka ihmettelin itsekin että miksi. Miten joku voi iloita siitä, että pystyy muodostamaan suomen kielen lauseita vain lukemalla niitä lehdestä. Minä olin kuitenkin helpottunut ja voimaantunut. Otin pyykkini ja menin talon alakerrassa olevaan pyykkitupaan. En ollut varannut vuoroa itselleni, mutta niin ei ollut tehnyt kukaan muukaan. Lykkäsin pussillisen valkoisia sukkia koneeseen muutaman t-paidan joukkoon ja panin koneen käyntiin.

Jäin istumaan pesuhuoneeseen ja katselin kuinka rumpu pyöri. Minulla ei ollut televisiota, eikä radiota. Puhumattakaan nettiyhteyksistä tai kännykästä. Olin saanut päivän postin joukossa kirjeen, jossa minua pyydettiin työhaastatteluun toiselle puolen Suomea. En tiennyt mitä tekisin. Olin kolme vuotta säntillisesti kirjoittanut hakemuksia saamatta ensimmäistäkään kutsua minnekään. Minulla oli auto, mutta se ei ollut kunnossa.

Siinä istuessani ja katsellessani pyörivää rumpua päätin, että lähden käymään pohjoisessa. Minulla ei ollut mitään menetettävää. Pääsisin ainakin hetkeksi pois neljän seinän sisältä. Aloin suunnitella kuumeisesti matkaa. Mylläsin autoa, ja löysin sieltä vanhan GT-kartan. Tutkin reittivaihtoehtoja ja laskin kilometrimääriä. Ehtisin iltapäiväksi haastatteluun, jos lähtisin aamulla aikaisin. Eniten pelkäsin, miten saisin sanan suustani. Osaisinko puhua ja jutella kenenkään kanssa enää mistään.
Kaikkein hölmöintä oli se, että olin hakemassa töitä, jossa minun täytyisi puhua aamusta iltaan muiden ihmisten kanssa. Olinko mielipuoli; oliko koko hanke aivan järjetön. Ajattelin hetken aikaa. Vastuu ei ollut minun, vastuun ottivat ne, jotka minut ehkä valitsisivat. Jos epäonnistuisin, mitä sitten. Olinhan muutenkin epäonnistunut kaikessa mahdollisessa. Enää pahemmin ei voinut käydä.

Seuraavana päivänä vein auton huollettavaksi tuttuun paikkaan sataman laitaan, jossa oli pieni Teboilin huoltoasema. Kytkin ja käsijarru piti saada sellaiseen kuntoon, että autolla uskalsi ajaa. Huoltomies lupasi että homma hoituu heti, vielä saman päivän aikana. Hyrisin tyytyväisyyttä. Viimeinen ja oikeastaan ainoa este lähdölleni seuraavana aamuna oli poistunut.
Heräsin aamulla ennen viittä. Otin suunnan viitostielle, ja kohti pohjoista. Poikkesin pari kertaa kahville matkan aikana, mutta en miettinyt kertaakan mitä oli edessä. Löysin helposti vaaran laen, jolla oppilaitos jonne olin menossa sijaitsi. Olin saapunut juuri ajoissa perille - ja minut kutsuttiin välittömästi rehtorin huoneeseen.

En muista tilanteesta, enkä haastattelusta mitään, mutta seuraavan talven olin opettajana.