lauantai 24. toukokuuta 2014

Osa 14: "Tarpeettomuuden ydin"

Osa 14: "Tarpeettomuuden ydin"

Minusta tuli työtön paska, ties monennenko kerran, lyhyen mutta verisen taistelun jälkeen. Sain kommunisteilta ja siinä sivussa muiltakin turpaani. Hilpaltakin ja hänen aatetovereiltaan. Yritin pitää hengissä heidän ainoan itäsuomalaisen maakuntalehtensä. En muutoin kun säilyttääkseni työpaikkani ja toimeentuloni. Itse en tunnusta muuta väriä kuin kalpean kuultavan sävyn kasvoillani ja pakkasen pureman aiheuttaman ahavoituman. Kasvoistani en ole koskaan piitannut. Olen kasvoton mies. Monet kerrat kasvoni menettänyt.


Olin lehden ainoa aluetoimittaja. Halusin laajentaa lehden levikkiä, tehdä siitä ilmaisjakelulehden ja luopua vanhakantaisesta puoluelehti-imagosta. Ja siinä sivussa muuttaa toimituspolitiikkaa. Turpaan tuli. Eikä minua kukaan puolustanut, ei ennen eikä jälkeen. Harmittelivat vain että lehti meni fatalistisesti konkurssiin, pahin manaamani vaihtoehto toteutui. Väitin ja väitän että niin ei olisi tarvinnut käydä. Minua, paskaa, ei kuunneltu.

Viimeisenä symbolisena tekona asetuin päätoimittajaehdokkaaksi juopon vuosikymmeniä lehden tuolia kuluttaneen päätoimittajan siirryttyä vihdoin sairaseläkkeelle. Ja siihen loppui lyhyt kananlentoni. Sain mitä kerjäsin. Työttömyyteni. Lehti oli muutaman kuukauden kuluttua sekin konkurssissa, joten uin uppoavasta laivasta rottana ulos.

En usko minkäänlaiseen näkijyyteen, mutta minulla on ikävä taipumus nähdä toisinaan asioita etukäteen. Se on harmillista ja kiusallista, mutta en usko että siinä on mitään mystistä. Jotkut vain osaavat yhdistellä asioita toisella tavalla kuin muut. Tunnistaa pieniä signaaleja. Olen tietoisesti vaientanut tätä puolta itsessäni muun muassa jättämällä lukematta päivän lehtiä ja katsomatta viikkokausiin televisiota. Olen halunnut tyhmistää itseäni ja tehdä itseäni sillä tavalla ehkä vähän onnellisemmaksi. En usko että olen onnistunut siinäkään kovin hyvin. Olen tuomittu tarpeettomaksi luuseriksi niin kuin pihani varikset, jotka käyvät minua aina välillä tervehtimässä. Tosin uskon että variksia tarvitaan.

Uskon että on tärkeää, että aamulla varikset ovat onnistuneet levittämään nakkikioskin roskakorin käärepapereita ympäriinsä. Ja ovat saaneet oman-siiven-oikeudella itselleen ilta-aterian. Uskon että on oikein ruokkia variksia kaikista kielloista huolimatta. Uskon variksiin ja kaikkiin maailman lintuihin. Uskon evoluutioon ja siihen, että linnut tulevat ja kaappaavat vallan. Uskon että linnut ovat ihmisiä parempia lentämään ja lennättämään unelmiakin. Uskon unelmiin ja Viiviin. Uskon rakkauteen ja rakastan vain Viiviä niin kuin hänkin minua. Hän ei vain ehkä tiedä sitä vielä.
Viime viikolla kohtasin kirjaston parkkipaikalla töihin tullessani vieraan variksen. Sekään ei tuntenut minua. Käännyin kadulta jyrkästi takapihalle, emmekä kumpikaan huomanneet toisiamme ennen kuin oli liian myöhäistä. Varis - kutsun sitä vaikka inhimillistäen Teuvoksi - oli keskittynyt muovisen ateriapakkauksen salaisuuteen. Ajoin polkupyörällä melkein Teuvon kumoon, mutta se väisti taitavasti ja minä toiseen suuntaan.

Muovinen rasia oli niin iso, ettei Teuvo pystynyt lentämään sen kanssa pitkää matkaa. Sen täytyi tyytyä setvimään ongelmaansa keskellä parkkiruutua Hämeen linna naakkaparvineen pilkotti puiden lävitse aamuauringossa vastarannalla. Olin mielissäni, ettei Teuvo häiriintynyt olemassaolostani tai kokenut minua uhkaksi. Viisaana lintuna se kuitenkin piti hajuraon sitä seuraavaan toisen eläinlajin edustajaan, joka oli tunnetusti arvaamattomampi kuin se itse.

Katselin Teuvon työskentelyä haltioituneena ja pidin omaa kirjastotyötäni mm. Häme Wikiin kirjoittamista mitättömänä verrattuna variksen ankaraan ponnisteluun ravintonsa eteen. Lopulta Teuvo onnistui ja sai aamuateriansa. En olisi itse pystynyt yhtä hyvään suoritukseen, sillä niin hankalia nuo muoviset rasiat ovat käyttöliittymineen loppukäyttäjän kannalta. Oli sitten kyse variksesta tai ihmisestä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti