Osa 14: "Tarpeettomuuden ydin"
Minusta
tuli työtön paska, ties monennenko kerran, lyhyen mutta verisen
taistelun jälkeen. Sain kommunisteilta ja siinä sivussa muiltakin
turpaani. Hilpaltakin ja hänen aatetovereiltaan. Yritin pitää hengissä
heidän ainoan itäsuomalaisen maakuntalehtensä. En muutoin kun
säilyttääkseni työpaikkani ja toimeentuloni. Itse en tunnusta muuta
väriä kuin kalpean kuultavan sävyn kasvoillani ja pakkasen pureman
aiheuttaman ahavoituman. Kasvoistani en ole koskaan piitannut. Olen
kasvoton mies. Monet kerrat kasvoni menettänyt.
Olin
lehden ainoa aluetoimittaja. Halusin laajentaa lehden levikkiä, tehdä
siitä ilmaisjakelulehden ja luopua vanhakantaisesta
puoluelehti-imagosta. Ja siinä sivussa muuttaa toimituspolitiikkaa.
Turpaan tuli. Eikä minua kukaan puolustanut, ei ennen eikä jälkeen.
Harmittelivat vain että lehti meni fatalistisesti konkurssiin, pahin
manaamani vaihtoehto toteutui. Väitin ja väitän että niin ei olisi
tarvinnut käydä. Minua, paskaa, ei kuunneltu.
Viimeisenä
symbolisena tekona asetuin päätoimittajaehdokkaaksi juopon
vuosikymmeniä lehden tuolia kuluttaneen päätoimittajan siirryttyä
vihdoin sairaseläkkeelle. Ja siihen loppui lyhyt kananlentoni. Sain mitä
kerjäsin. Työttömyyteni. Lehti oli muutaman kuukauden kuluttua sekin
konkurssissa, joten uin uppoavasta laivasta rottana ulos.
En
usko minkäänlaiseen näkijyyteen, mutta minulla on ikävä taipumus nähdä
toisinaan asioita etukäteen. Se on harmillista ja kiusallista, mutta en
usko että siinä on mitään mystistä. Jotkut vain osaavat yhdistellä
asioita toisella tavalla kuin muut. Tunnistaa pieniä signaaleja. Olen
tietoisesti vaientanut tätä puolta itsessäni muun muassa jättämällä
lukematta päivän lehtiä ja katsomatta viikkokausiin televisiota. Olen
halunnut tyhmistää itseäni ja tehdä itseäni sillä tavalla ehkä vähän
onnellisemmaksi. En usko että olen onnistunut siinäkään kovin hyvin.
Olen tuomittu tarpeettomaksi luuseriksi niin kuin pihani varikset, jotka
käyvät minua aina välillä tervehtimässä. Tosin uskon että variksia
tarvitaan.
Uskon että on tärkeää, että aamulla varikset
ovat onnistuneet levittämään nakkikioskin roskakorin käärepapereita
ympäriinsä. Ja ovat saaneet oman-siiven-oikeudella itselleen
ilta-aterian. Uskon että on oikein ruokkia variksia kaikista kielloista
huolimatta. Uskon variksiin ja kaikkiin maailman lintuihin. Uskon
evoluutioon ja siihen, että linnut tulevat ja kaappaavat vallan. Uskon
että linnut ovat ihmisiä parempia lentämään ja lennättämään unelmiakin.
Uskon unelmiin ja Viiviin. Uskon rakkauteen ja rakastan vain Viiviä niin
kuin hänkin minua. Hän ei vain ehkä tiedä sitä vielä.
Viime
viikolla kohtasin kirjaston parkkipaikalla töihin tullessani vieraan
variksen. Sekään ei tuntenut minua. Käännyin kadulta jyrkästi
takapihalle, emmekä kumpikaan huomanneet toisiamme ennen kuin oli liian
myöhäistä. Varis - kutsun sitä vaikka inhimillistäen Teuvoksi - oli
keskittynyt muovisen ateriapakkauksen salaisuuteen. Ajoin polkupyörällä
melkein Teuvon kumoon, mutta se väisti taitavasti ja minä toiseen
suuntaan.
Muovinen rasia oli niin iso, ettei Teuvo
pystynyt lentämään sen kanssa pitkää matkaa. Sen täytyi tyytyä setvimään
ongelmaansa keskellä parkkiruutua Hämeen linna naakkaparvineen pilkotti
puiden lävitse aamuauringossa vastarannalla. Olin mielissäni, ettei
Teuvo häiriintynyt olemassaolostani tai kokenut minua uhkaksi. Viisaana
lintuna se kuitenkin piti hajuraon sitä seuraavaan toisen eläinlajin
edustajaan, joka oli tunnetusti arvaamattomampi kuin se itse.
Katselin
Teuvon työskentelyä haltioituneena ja pidin omaa kirjastotyötäni mm.
Häme Wikiin kirjoittamista mitättömänä verrattuna variksen ankaraan
ponnisteluun ravintonsa eteen. Lopulta Teuvo onnistui ja sai
aamuateriansa. En olisi itse pystynyt yhtä hyvään suoritukseen, sillä
niin hankalia nuo muoviset rasiat ovat käyttöliittymineen loppukäyttäjän
kannalta. Oli sitten kyse variksesta tai ihmisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti