Osa 15: "Kissan elämää - ja vähän ihmisenkin"

Osa 15: "Kissan elämää - ja vähän ihmisenkin"
Kuusiviikkoinen kissanpentu nukkui tyytyväisenä maiharina sisällä, kun saavuimme Parikkalan asemalle. Olin adoptoinut kissan käydessäni Hämeenlinnassa. Oudon näköisen otuksen omistajat olivat joutuneet luopumaan siitä lasten allergian takia. Tullessamme pakkasilmaan kissa äkkiä havahtui. Se työnsi päänsä povitaskustani esiin ja katseli ympärilleen ja veti sitten päänsä takaisin takin sisään.

Kävelin puisen asemarakennuksen ovesta sisään ja istuin penkille odottamaan bussia, joka veisi meidät Savonlinnaan. Kissa kömpi syliini - ja nopeammin kuin ehdin aavistaa, se oli hypännyt vieressäni olevan kelsiturkkisen naisen niskaan. Nainen päästi spontaanin parkauksen, mutta rauhoittui, kun huomasi että kyseessä oli vain pieni kissa. Luulin että se on joku marakatti mutta kissahan tämä taitaa olla! Nainen oli vetänyt kissan niskastaan syliinsä.

Mitä ihmeen rotua tämä oikein on? Kiharat karvat ja ohut, pehmeä turkki. Taitaa raukka palella pakkasessa. Kiharakarvainen, suklaanruskea cornish rex se on. Niitä on muunkin värisiä ja myös suorakarvaisia. Eikä se ole kovin kaukana marakatista. Se tykkää roikkua ihmisten niskassa. Ja se pystyy uskomattomiin loikkiin pitkine raajoineen ja varpaineen.

Pari vuotta Sidiksi nimetty kissa oli perheenjäsen. Sitten kaikki lähtivät omille teilleen. Hilppa ei Sidistä piitannut, eikä hän suostunut ottamaan sitä luokseen siihen asti, että olin onnistunut löytämään itselleni kodin, jossa pystyin pitämään kissaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi yrittää löytää Sidille uusi koti. Älykkäänä kissana se pian tajusi nopeasti mistä on kyse. Vasta toisella yrittämällä onnistuin löytämään sille uuden kodin - tai Sidi onnistui hurmaamaan nuoren lukiolaistytön.

Ensimmäisen väliaikaisen kodin Sidi sai perheestä, jossa oli pieniä lapsia. Se ei voinut sietää perhettä. Parin päivän jäynän jälkeen minun täytyi hakea Sidi perheen luota. Arvomaljakot ja kirjahyllyn tavarat olivat saaneet kyytiä. Sidi oli selkeästi osoittanut mitä se ajatteli tästä loppusijoituspaikasta. Se oli loukkaantunut, kun ei ollut huomion keskipisteenä. Tajusin kerrasta Sidi haluaa itse valita uuden isännän tai emännän. Sitä ei voinut pakottaa mihinkään.

Sitten jouduin taas lähtemään pariksi viikoksi Jyväskylään. Olin epätoivoinen. En voinut ottaa Sidiä mukaani, ja sain yhden tuttavan ottamaan Sidin päivähoitoon maalle. Seikkailu ulkona avasi kissalle aivan uuden maailman, ja se oli selvästi ekstaasissa. Mielipuolisena se ryntäili ympäri pihaa ja tikkaita pitkin katolle ja joka puolelle. Niin se osoitti, että tänne se haluaa jäädä, eikä piittaa siitä että lähden. Se ei itse asiassa kiinnittänyt minuun enää mitään huomiota. Kun parin viikon kuluttua palasin takaisin, sain kuulla, että Sidi oli lähtenyt naapurintytön matkaan. Se oli tehnyt valintansa täysin selväksi tytölle. Sen jälkeen en Sidiä enää nähnyt, sillä muutin muutaman päivän kuluttua Kainuuseen, josta olin saanut yhteiskunnallisten aineiden opettajan työpaikan.

Sidistä tulee mieleen monia hauskoja pieniä juttuja, joista voisi kirjoittaa oman sikermänsä. Se oikeasti kuvitteli, että ihmiset olivat osa sen laumaa – isoja kissoja, joita se matki kaikessa. Jos illalla juotiin viiniä, Sidiltä ei saanut rauhaa ennen kuin se oli saanut oman annoksensa. Näky oli huvittava. Hapan juoma sai sen siristelemään toista silmäänsä, kun se lipitti valkoviiniä lautaselta. Eikä se pitänyt ollenkaan siitä, että sille naurettiin. Kukapa nyt sellaista halusi.

Bravuurinumeronsa se esitti yhä uudestaan parvekkeella, jonka ohuelle reunalle se harppoi vauhdilla – ja jäi sitten pelottavasti keikkumaan suuntaan ja toiseen, mutta onnistui lopulta aina oikaisemaan itsensä ja jäi sitten makoilemaan parvekkeen nurkkaan. Sitä selvästi huvitti ihmisten kauhun huudahdukset. Erään kerran kesäyönä se kuitenkin putosi parvekkeelta alas onnekseen nurmikolle. Heräsin – ja koko lähitienoo – kun ulkoa alkoi kuulua hirveää huutoa. Jokin kulkukissa tai läheisen omakotitalon kolli oli ajanut Sidin pienen puistikon yhteen lehmukseen, jonka oksanhaarukassa se tuijotti toista kissaa, ja parkui apua.

Eikä minun auttanut muuta kuin rynnätä ulos katsomaan, mikä oli tapahtunut. Sidiä puun alla kyttäävä suuri kolli katosi minut nähtyään omalle reviirilleen. Sidin saaminen alas puusta ei sitten ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä alimmat oksat olivat melkein kolmen metrin korkeudella. Lopulta sain maaniteltua sen hyppäämään niskaani. Olin vetänyt puistonpenkin puun alle, jonka selkänojaa vasten seisoin ja kurkottelin ylöspäin.