Osa 16: "Unelma josta tuli totta"

Osa 16: "Unelma josta tuli totta"

Kotiin soitettiin ja pyydettiin seuraavana päivänä työvoimatoimistoon. Oli kuulemma tarjolla toimittajan töitä, mutta sen enempää en puhelimessa saanut vielä tietää. Hyvä on, tulen kymmeneltä. Seuraavana aamuna kuljin Valtion virastotalon pitkää käytävää pitkin työvoimaneuvojan huoneen ovelle ja istuuduin oven takana olevalla tuolille. Hetken päästä Kauko saapui kahvihuoneesta, ja pyysi sisään.

Kauko kaivoi mapistaan paperin ja sanoi, että tässä tämä nyt sitten on. Paperissa oli lyhyt kuvaus työstä ja sen tarjoajasta sekä yhteystiedot. Voit soittaa tuolta käytävän puhelimelta ja sopia tapaamisen. Tein työtä käskettyä.

Palvelukotia johtava Riitta vastasi puhelimeen, ja kerroin kuka olen. Äänestä kuulsi helpotus, sillä hän oli ollut varma siitä, ettei historiikin tekijää löytyisi, mutta se löytyikin heti. Milloin voit aloittaa? Milloin vain. Jo samana päivänä kävin päiväkeskuksessa, jonka yhteydessä oli myös turvakoti. Yhtään äitiä ja lasta ei ole juuri tällä hetkellä asunnoissa, mutta aina pyhinä paikat täyttyvät. Juttelimme hetken aikaa turvakotitoiminnasta, sitten siirryimme palveluasuntoihin ja päiväkeskustoimintaan.

Riitta kertoi, että palvelukodin aloittaminen oli ollut työn ja tuskan takana muun muassa Savonlinnan kaupungin vastustuksen takia. Yksityisiä palvelukoteja pidettiin uhkana julkisille palveluille ja työpaikoille. Silti juuri tällaisia palveluja ei kaupunki pystynyt asukkailleen tarjoamaan. Kukaan ei ollut kiinnostunut yhteiskunnan heikompiosaisista, jollaisia nämä ihmiset olivat.

He eivät selviytyneet kotona, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi Moision mielisairaala. Riitta tuntui tietävän tarkalleen mistä puhui, ja hänelle nämä ihmiset olivat sydämen asia. Mielisairaala ei ole oikea paikka ihmisille vain sen takia, ettei kaupunki pysty tarjoamaan heille tuettua asumista.
Kun olin haastatellut viittä useita vuosia palvelukodissa ollutta asukasta, Riitan puheet saivat lihaa luiden ympärille. Jokainen valitsemastani haastatellusta pystyi asumaan omassa kodissa, kunhan sai jonkin verran apua. Viehättävintä näissä palveluasunnoissa oli vertaistuki. Jokainen teki mitä osasi, ja esimerkiksi ruokaa tehtiin usein yhdessä.

Parhaimmillaan työntekijää ei tarvittu muuta kuin päältä katsomaan, kun asukkaat itse pesivät pyykkinsä ja siivosivat - ja selvisivät auttavasti arjestaan. Olin vaikuttunut siitä, miten hienosti kaikki toimi ihmisten itsensä ehdoilla.

Parin viikon aikana hakkasin näppäimistöä ahkerasti, ja sain lopulta yli 80-sivuisen tekstin aikaan.  Tulos hämmästytti itseänikin, mutta kyse oli tietyllä tavalla kuitenkin vain dokumentoinnista. Tosin kävin läpi myös paljon kirjallisia lähteitä: lehtileikkeitä sekä yhdistyksen ja kaupungin pöytäkirjoja. Kokonaisuus kaikessa kimuranttisuudessaan hahmottui nopeasti.

Olin tyytyväinen itseeni ja lopputulokseen. Tällaista työtä tekisi mielellään pidempäänkin kuin kuukauden...

Muutaman viikon intensiivisen työskentelyn jälkeen seurasi paluu karuun arkeen. Juuri tuolloin olin todella hukassa enkä tiennyt mitä tekisin. Sitten luin Helsingin Sanomista eräänä sunnuntaipäivänä pienen uutisen, jossa kerrottiin välitutkintojen palautuksesta.
Pari viikkoa tapahtuneesta olin, uskokaa tai älkää, yhteiskuntatieteiden kandidaatti ja kuuden viikon päästä maisteri.  Mutta silloin ongelmat vasta alkoivatkin…