Osa 17: "Savolainen ukkokööri"

Osa 17: "Savolainen ukkokööri"
Olin kuin ihmeen kaupalla ennätysajassa valmistunut Tampereen yliopistosta maisteriksi. Tosin kyse oli vain valmiiden palikoiden kokoamisesta vuosien jälkeen yhteen. Opinnot olivat keskeytyneet vuosia aiemmin, ja jatkoin siitä mihin olin jäänyt. Suurin urakka oli teoriaosuuden kirjoittaminen tutkielmaan.  Hurja motivaatio ja hirveä draivi päällä kaikki syntyi kuin itsestään. Sain samaan syssyyn myös jatko-opinto-oikeuden, mikä merkitsi satunnaisia käyntejä Tampereella.

Yksi käynneistä sattui sellaiseen päivään, kun talon pihaa - tarkemmin ottaen parkkipaikkoja - oltiin asfaltoimassa. Talo sijaitsi jyrkällä rinnetontilla, ja sillä oli ikään kuin kaksi pihaa, joista toinen oli ylhäällä, missä olivat tuuletus- ja pyörätelineet. Alhaalla oli jätekatos ja parkkipaikat.

Sunnuntaipäivänä seisoi ukkokööri asiantuntevan näköisenä pihalla ja tutki paikoitusaluetta. Asfalttimiehet olivat tulossa seuraavana päivänä. Kysyin voinko jättää autoni pihaan vai onko se tiellä. Savolaisukot vakuuttivat yhteen ääneen, jätä auto vain siihen missä se on. Se ei ole tiellä. Voin kyllä siirtää auton muualle, jos on tarvis. Mitä vielä, jätä vain siihen.

Maanantaiaamuna kävelin rautatieasemalle, jonne ei kotoa ollut pitkä matka: ensin Tulliportinkatua torin ohi ja sitten Asematietä pitkin suoraan asemalle. Matkalla mielessäni käväisi epäilys, mutta annoin asian olla. Lähtiessäni Lemminkäisen miehet olivat jo tuoneet kalustonsa kadun varteen.
Suurin osa päivästä kului junassa. Lähdin aamulla ja palasin illalla. Tutkijaseminaari kesti hieman toista tuntia. Koko puuha tuntui hieman älyvapaalta, mutta seminaareissa nyt vain piti käydä ja sillä siisti. Esittelin alustavasti oman työni, joka käsitteli Suomalaista ympäristöpolitiikkaa kertomuksina.

Kun tiistaiaamuna menin autolle, piha oli pantu kuntoon. Uusi asfaltti kiilsi mustan pikisenä. Ukot seisoivat taas pihalla, ja juorusivat mitä juorusivat. Minulla oli sellainen tunne, että myös minusta puhuttiin mutta en ollut varma. Tervehdin miehiä ja puhuimme jotain kauniista kesäsäästä ja uuden ehostuksen saaneesta pihasta. Ihmettelin kuitenkin miksi miehet tuntuivat jotenkin ylenpalttisen ystävällisiltä.

Tunsin silmät selässäni, kun menin autolle. Huomasin heti, että autoa oli siirretty, sillä se oli hieman vinossa. Ärsyynnyin mutta en sanonut mitään. Miehet olivat huomanneet, että autoni kuljettajan puoleinen ovi oli epäkunnossa ja sinne pääsi ilman avaimia. He olivat selvästi murtautuneet autoon ja siirtäneet sitä. Menneet autoon ja työntäneet sen pois paikaltaan ja sitten takaisin.

Istuuduin etupenkille ja tartuin käsijarruun, jonka kahva jäi käteeni. Mitä ihmettä? Olette näköjään rikkoneet käsijarruni sanoin. Miehet katsoivat toisiaan hetken aikaa, mutta eivät kieltäneet ilmeistä asiaa.

Yllätys oli suuri, kun he alkoivat kovaäänisesti haukkua minua ja autoani. Sen sijaan että olisivat myöntäneet reilusti tekonsa, ja luvanneet korjata käsijarrun, he käänsivät koko asian minun viakseni. Mitä olet ostanut tuollaisen vanhan auton! Tuollaiset vanhat autot pitäisi poistaa kokonaan liikenteestä. Kyllä käsijarrun tulee kestää, vaikka sitä vähän kiskotaankin.

Totesin miehille, että minun käytössäni käsijarru oli kestänyt – ja pitänyt – hyvin. Ja muunlaiseen autoon minulla ei ollut varaa. En ollut hyvätuloinen eläkeläinen niin kuin he olivat.