lauantai 24. toukokuuta 2014

Osa 2: "Riita"

Osa 2: "Riita"
Olen kiltti ihminen, ja yleensä suostun melkein mihin tahansa mihin minua pyydetäänkin. Suurin osa ongelmista johtuu samasta syystä. On vaikea oivaltaa milloin täytyy sanoa "Ei" ja milloin "Kyllä". Melkein aina kun päätän, että "Nyt se on loppu", ajoitus epäonnistuu täydellisesti. Siksi olen päätynytkin helpompaan ratkaisuun. Sanon vain "Kyllä".

Viimeksikin kaikki päättyi katastrofiin. Ja tällä kertaa pelkkä toistuvasti sanottu "Kyllä" riitti siihen. Monta vuotta suostuin siihen, että tein töitä paljon huonommilla ehdoilla kuin muut. Olin aina valmis tekemään kaikenlaisia pieniä töitä, usein ilmaiseksi. Ajattelin että kyllä se minunkin vuoroni vielä tulee, kunhan vain olen kärsivällinen. Koskaan minun vuoroani ei kuitenkaan tullut.

Tilanne lähti vyörymään, kun yliopisto ilmoitti ettei tilapäisiä työntekijöitä - joilla ei ole tutkintoa - enää palkata edes hyvin lyhyisiin suhteisiin. Joten minun oli tehtävä tilanteelle jotain, jotta minua voitiin käyttää jatkossakin ja jotta sain pidettyä jalkaa oven välissä. Minulla kun ei ollut tutkintoa vaikka opintoviikkoja kahdenkin tutkinnon edestä.

Luin Helsingin Sanomista viikonvaihteessa, että voin päättää keskeytyneet opintoni. Voin suorittaa välitutkinnon, mitä en ollut aiemmin ajatellut. Soitin heti maanantaina Tampereelle - ja sain tietää muutamien puheluiden jälkeen, että  olin käytännöllisesti katsoen valmis. Kunhan kävisin kypsyyskokeessa, ja kirjoittelisin muutaman tekstin.

Onnekseni kaikki sujui kuin rasvattu, ja olin soittanut juuri kreivin aikaan yliopistolle. Sain välitutkintotodistuksen, kandin paperit käteeni viikossa. En kertonut asiasta vielä kelleen, mutta hykertelin tyytyväisyyttäni. Kuvittelin että minuun oltaisiin oikein tyytyväisiä, sillä olinhan oma-aloitteisesti parantanut omaa asemaani työntekijänä.

Käydessäni Tampereella tajusin, että muutaman viikon ankaralla uurastuksella voisin saada maisterin paperitkin pika pikaa plakkariin. Kuuden viikon aikana olin valmistunut ensin kandiksi ja sitten maisteriksi. Olin suunnattoman ylpeä itsestäni, mutta en ilmaissut sitä mitenkään ulkoisesti. Mielestäni sopivassa tilanteessa työpaikalla ilmoitin, että "Niin että minä olen sitten nyt maisteri". Kerroin samalla, että voin ottaa nyt vastaan pidempiäkin töitä, jos sellaisia vain tarjotaan.
Mutta kuinkas sitten kävikään! Huomasin jo viikon sisällä, että suhtautuminen minuun oli muuttunut ratkaisevasti. En ollutkaan enää se kiva kaveri, joka auliisti auttoi kaikessa ja teki kaikkea. Minusta oli tullut uhka talon toisille tilapäisille työntekijöille, vaikka en ollut suinkaan havittelemassa muiden töitä.

Vähitellen sain yhä vähemmän ja vähemmän keikkatöitä tehdäkseni. Ja lopulta töitä oli niin vähän, ettei minun ollut enää mielekästä tehdä niitä. Ja kun en muuten ymmärtänyt, toiminnanjohtaja sanoi suoraan, että "Nyt on tilanne se, ettei meillä ole enää mitään tarjolla".

Samaan aikaan yksikköön oli palkattu harjoittelija tekemään samoja töitä, joita olin tehnyt monta vuotta, ja hänen pätevöitymiskoulutuksensa suunnittelijaksi jopa maksettiin. Mutta hän ei ollutkaan maisteri, uhka kelleen - ja ennen muuta hän ei ollut keski-ikäinen mies.

Keräsin kimpsuni ja kampsuni ja menin kotiin ja ihmettelin, miten tässä näin pääsi käymään. Kaiken lisäksi toiminnanjohtaja oli ollut paras ystäväni. Tai ainakin kuvittelin niin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti