Osa 2: "Riita"
Olen
kiltti ihminen, ja yleensä suostun melkein mihin tahansa mihin minua
pyydetäänkin. Suurin osa ongelmista johtuu samasta syystä. On vaikea
oivaltaa milloin täytyy sanoa "Ei" ja milloin "Kyllä". Melkein aina kun
päätän, että "Nyt se on loppu", ajoitus epäonnistuu täydellisesti. Siksi
olen päätynytkin helpompaan ratkaisuun. Sanon vain "Kyllä".
Viimeksikin
kaikki päättyi katastrofiin. Ja tällä kertaa pelkkä toistuvasti sanottu
"Kyllä" riitti siihen. Monta vuotta suostuin siihen, että tein töitä
paljon huonommilla ehdoilla kuin muut. Olin aina valmis tekemään
kaikenlaisia pieniä töitä, usein ilmaiseksi. Ajattelin että kyllä se
minunkin vuoroni vielä tulee, kunhan vain olen kärsivällinen. Koskaan
minun vuoroani ei kuitenkaan tullut.
Tilanne lähti
vyörymään, kun yliopisto ilmoitti ettei tilapäisiä työntekijöitä -
joilla ei ole tutkintoa - enää palkata edes hyvin lyhyisiin suhteisiin.
Joten minun oli tehtävä tilanteelle jotain, jotta minua voitiin käyttää
jatkossakin ja jotta sain pidettyä jalkaa oven välissä. Minulla kun ei
ollut tutkintoa vaikka opintoviikkoja kahdenkin tutkinnon edestä.
Luin
Helsingin Sanomista viikonvaihteessa, että voin päättää keskeytyneet
opintoni. Voin suorittaa välitutkinnon, mitä en ollut aiemmin ajatellut.
Soitin heti maanantaina Tampereelle - ja sain tietää muutamien
puheluiden jälkeen, että olin käytännöllisesti katsoen valmis. Kunhan
kävisin kypsyyskokeessa, ja kirjoittelisin muutaman tekstin.
Onnekseni
kaikki sujui kuin rasvattu, ja olin soittanut juuri kreivin aikaan
yliopistolle. Sain välitutkintotodistuksen, kandin paperit käteeni
viikossa. En kertonut asiasta vielä kelleen, mutta hykertelin
tyytyväisyyttäni. Kuvittelin että minuun oltaisiin oikein tyytyväisiä,
sillä olinhan oma-aloitteisesti parantanut omaa asemaani työntekijänä.
Käydessäni
Tampereella tajusin, että muutaman viikon ankaralla uurastuksella
voisin saada maisterin paperitkin pika pikaa plakkariin. Kuuden viikon
aikana olin valmistunut ensin kandiksi ja sitten maisteriksi. Olin
suunnattoman ylpeä itsestäni, mutta en ilmaissut sitä mitenkään
ulkoisesti. Mielestäni sopivassa tilanteessa työpaikalla ilmoitin, että
"Niin että minä olen sitten nyt maisteri". Kerroin samalla, että voin
ottaa nyt vastaan pidempiäkin töitä, jos sellaisia vain tarjotaan.
Mutta
kuinkas sitten kävikään! Huomasin jo viikon sisällä, että suhtautuminen
minuun oli muuttunut ratkaisevasti. En ollutkaan enää se kiva kaveri,
joka auliisti auttoi kaikessa ja teki kaikkea. Minusta oli tullut uhka
talon toisille tilapäisille työntekijöille, vaikka en ollut suinkaan
havittelemassa muiden töitä.
Vähitellen sain yhä
vähemmän ja vähemmän keikkatöitä tehdäkseni. Ja lopulta töitä oli niin
vähän, ettei minun ollut enää mielekästä tehdä niitä. Ja kun en muuten
ymmärtänyt, toiminnanjohtaja sanoi suoraan, että "Nyt on tilanne se,
ettei meillä ole enää mitään tarjolla".
Samaan aikaan
yksikköön oli palkattu harjoittelija tekemään samoja töitä, joita olin
tehnyt monta vuotta, ja hänen pätevöitymiskoulutuksensa suunnittelijaksi
jopa maksettiin. Mutta hän ei ollutkaan maisteri, uhka kelleen - ja
ennen muuta hän ei ollut keski-ikäinen mies.
Keräsin
kimpsuni ja kampsuni ja menin kotiin ja ihmettelin, miten tässä näin
pääsi käymään. Kaiken lisäksi toiminnanjohtaja oli ollut paras ystäväni.
Tai ainakin kuvittelin niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti